Something Different, Today: Pyynikki

Hello, my dear Facebook friends, Instagram friends, friends who wandered on this page by accident, those friends who actually sought to be here, and personal friends whom I have coerced into reading these stories, and all haters, too, should there be any.

About a week ago, a bit of information was brought to my attention. Turned out I had almost lost someone very dear to me in an accident, and I hadn’t even noticed it until that person called to inform me about it. I don’t know which was worse, the feeling of hearing that person tell me it had been this close, or knowing that, since we are not in touch anymore on weekly bases, even monthly, sometimes, I would have just carried on with the small details of my life’s trivia book for god knows how long before finding out.

So, today, let’s take a different route. This is an older story, part of a longer narrative. I wrote it about four or five years ago, in Finnish, so here it is, untouched, faults and all, in its original form. I translated it this week, and that version is to be found as a separate post under the same name.

And what does one thing have to do with the other? Not much. These old stories, though. This person was a strong presence in my life when I wrote this, and today I dedicate this to him.

We get by with a little help from our friends.

Pyynikki

Kerran, noustuaan kotopuolessa Linnamäen puisen näkötornin laelle joidenkin vieraspaikkakuntalaisten ystävien kanssa, se oli sellainen paikka johon noustiin aina vieraspaikkakuntalaisten ystävien kanssa, hän oli katsonut kaikkiin ilmansuuntiin levittäytyvää järvi- ja metsämaisemaa, ja puhjennut vähäeleisiin kyyneliin. Jos näkisit sisälleni, siellä näyttäisi tältä, hän oli sanonut niin hiljaa, että se oli kuin henkäisy, eikä kukaan onneksi kuullut tuota naurettavan tunteikasta kuiskausta.

Hän istui wieniläistuolilla kahvilassa ikkunan alla, selkä muuhun kahvilaan päin, vakipaikallaan. Oli se hetki kevättä, jolloin, olematta vielä varsinaisesti kevät, luonto näyttäytyi rumimmillaan, se vanha ryökäle. Se oli tyystin vailla kevään merkkejä, jotka kuukauden-puolentoista sisällä herättäisivät suomalaiset henkiin ja hymyilemään, jopa hihkumaan elämisen onnesta, poimimaan silmuisia oksia maljakoihin keittiön pöydälle, keventämään vaatetusta, astumaan vähäsen keveämmin ikään kuin osoittaen kiitosta ja suosiota ympäröiville sarkastisille puuvanhuksille.

Nyt vielä puiden rangat näyttivät oudosti alastomilta, jotenkin riettailta, tiputtaen vettä oksien päistä, päivän teräksen harmaa tausta pusertumassa kaarnaa vasten, roskaiset ja jätöksiä pursuilevat pientareet haisivat ja pistivät silmään, koirankakkojen löyhkä oli vahvimmillaan spraymaalatun alikulkutunnelin kohdalla. Maa oli harmaanruskea, ei vielä uutta kasvua henkivä pastellinvihreä, eikä liioin syksyisen räiskyvän pronssinen, vaan yksinkertaisesti harmaa massa, jota edellisvuoden pudonneista lehdistä talven aikana muodostunut etova puuro ja muutamat napakoilta solmuilta näyttävät kävyt täplittivät.

Aurinko, sinnikäs vanha partasuu, peittyi vyöryvien pilvimassojen taakse siintäen vaimeasti hehkuvana hopeakiekkona kerrosten alta. Varjoisat mäkiset kohdat olivat vielä jäässä, joten kumisaappaissa sai yhtä mittaa varoa liukastumista. Vain pitkäjänteisimmät lenkkeilijät, niin kutsutut Clint Eastwood-tyypit, valtaosa keski-ikäisiä rouvia, yksin tai pareittain, punattu suu keskittyneenä viivana, vaivautuivat ulos värittömään, mitäänsanomattomaan kevätpäivään ennen kevättä.

Äkkiä aurinko pilkisti esiin raskaan pilviverhon takaa, suoraan rouva Dallowayn kirjan sivulle. Se meni nopeasti uudelleen piiloon, mutta tuo pieni sädekimppu, lupaus vetisten, harmaiden päivien päättymisestä ihan kohta, kunhan hän jaksaisi olla kärsivällinen ja odottaa vielä ihan vähän, paransi päivän tunnelmaa.

Viereisessä pöydässä kaksi venäläismiestä söi munkkejaan ja jutusteli verkkaisesti. Toinen miehistä näytti Anton Tšehovilta partoineen istumassa Jaltan-kotinsa edustalla nenänvarteen nipistettävät kakkulat nenällä, kun taas toinen oli niin jumalattoman komea, ettei rouva Dalloway voinut lakata tuijottamasta, mikä oli perin hankalaa ja hieman nöyryyttävää huomioon ottaen, että miehet istuivat hänestä takaoikealla. Mutta niskojen vääntyminen oli pieni hinta harvinaislaatuisesta komeudesta. Hän saattoi jo kuvitella kohtauksen N:n kanssa kotona:

”Kuule, jätän sinut ja karkaan Dmitrin kanssa. Olen hirveän pahoillani.”

”Minkä halvatun Dmitrin?”

”Dmitrin, Dmitrin, tiedäthän, Antonin kaveri.”

”Oletko mennyt täysin järjiltäsi?”

”Koeta käsittää. Kuvittele Ryan Gosling Drivessa, jos tarvitset perusteluita.”

”Arvasin, ettei sinun olisi pitänyt nähdä sitä elokuvaa.”

”Seis! Peru heti sanasi!”

Nyt hän katseli taas piilosilla olevan auringon kirkastamaa pilvimassaa. Paljaat oksat havisivat kuivassa tuulessa, se kuivatti lotisevan polun pahimmat lätäköt. Hänelle tuli jostakin syystä mieleen, kuinka hän lapsena istui takapenkillä pää niin pitkällä takaikkunalla kuin niska antoi myöten, katsellen hehkuvaa Hämeenkatua, valkoisia kukkia ja katuja reunustavia hevosia ja myöhemmin hylkeitä ja Tipi-lintua. Hän pyysi isää herättämään, kun oltiin valokadulla. Tuntui kurjalta ja jotenkin tympäisevän täyspäiseltä, että hehkulamppukuvat hävitettäisiin. Tuulilasin läpi heijastavia kermanvärisiä valopalloja ihastellut pikkutyttö rouva Dallowayssa sai vallan, ja hänen teki mieli lähettää vihainen kirje aiheesta jollekulle. Kun hän siristi silmiään, sadat ja sadat lamput näyttivät tähtimereltä.

Ikiaikaiset humisevat männyt pitivät hänelle seuraa, kun hän laskeutui ajotietä kaupunkiin. Aina kulkiessaan punaisen lauta-aidan viertä, kuunnellen aidan takaa kantautuvia kannustushuutoja tai kovaäänisiä kajahduksia mailan osuessa palloon tai nähdessään miesten ja naisten urheilukassi olallaan astuvan pienestä portista ulos, sitten hautakivien koristamalla Aleksanterin kirkon raitilla seuraten töistä palaajia tai kouluun menijöitä, koiran ulkoiluttajia, ohijuoksevia lenkkeilijöitä, vanhuksia päiväkävelyllä, kaupungin työntekijöitä neonliiveissä sangon ja rätin kera puhdistamassa keväisin hautojen rautakettinkejä ruosteesta ja muusta roskasta, hän kiitti onneaan, että sai asua täällä, juuri nyt. Sanottiin, että sen, joka väitti asuvansa jossakin muualla kuin New Yorkissa, täytyi pilailla. Rouva Dalloway ajatteli kaupungistaan jotakuinkin samoin. Suomessa kaikkien muualla asuvien täytyi olla jotenkin sekaisin. Punatiilinen kirkkorakennus moninaisine kulmineen, torneineen, varjoisine nurkkineen ja päivänkakkaranmuotoisine ikkunakoristeineen henki ylvästä rauhaa. Mummo ja vaari kulkivat tästä joka päivä ohi, hän ajatteli. Vaari kantoi siniset syvät laskiämpärinsä tästä näin, tuodessaan niitä isälle, jotta tämä kiinnittäisi ne autonsa peräkonttiin parhaiten keksimällään keinolla, ja ämpärit seisoisivat Pyhäniemessä rännien alla, vuosikymmeniä, vuosikymmeniä ne seisoisivat rännien alla ja niistä äyskäröitäisiin tuhansia litroja vettä muovikuupalla, tai niiden jääkylmään mahaan upotettaisiin vihreä kastelukannu täyttöä varten.

Hän astui divarin pölyltä ja vanhoilta luetuilta kirjoilta tuoksuvaan hämärään, tervehti kauppiasta ja teki heti matkaa perälle, arvostelukappalehyllylle, sitten DVD-hyllylle, sitten alakertaan. Siellä hän saattoi seisoskella hyllyjen välissä toista tuntia. Jokainen nide, jokainen selkä, jokainen telineessä pyörivä pehmeäkantinen halpa kolmaskymmenes painos kuiskaili hänelle: Tässä olen, vihdoinkin tulit hakemaan minut, et arvaakaan mitä salaisuuksia minulla on kerrottavana, odotahan vain, rakkaani, sinä joka osaat arvostaa minun lehteiltyjä, leikattuja, kastikkeen täplittämiä sivujani, minun auringonhaalistamaa selkämystäni, minun marginaaliin lyijykynällä raapustettuja muistiinpanojani, ai, niitäkö ei mielellään, sehän sopii, sillä olen neitseellinen kuin pyhä lilja Marian rinnuksilla! Kyllä, tule lähemmäksi, täällä on mitä tarvitset, mitä haluat, Keltaisen kirjaston klassikot, kyllä vain, niitähän riittää, ja sinultahan puuttuu ainakin tämä ja tämä ja tämä, ja hei, tuossahan on juuri se kehuttu espanjalaisen nykykirjailijan romanttinen seikkailukertomus, jota haikailit kesälukemiseksi! Täällä, täällä rakastetuimmat taidekirjat, runot joiden nimeä et koskaan muista paitsi unissasi, anna minun viedä sinut vielä vähän peremmälle, et kadu, lupaan sen, tässä kiintoisa ja edullinen yrttikirja, tässä se Carpelan, jota haet, tässä kokoelma kertomuksia, joita et voi ohittaa, ja täällä, täällä peränurkassa, books in English, my love, your language of choice and of love, yes, my love, I know what you want, I know what you need, just follow me a little bit deeper and I shall fill your deepest, darkest passions, your eternal thirst for knowledge, your lust for dusty pages, your romance for books, yes, yes, let it happen, feel it, want it, no, don’t wait, time is the killer, do it Alex, do it now, I can take it, fill me up, I want it, yes, Alex, do it, do it now!

^[1]

Punastellen ja kiihtyneenä rouva Dalloway nosti käsivarrelleen pari kiintoisaa pokkaria ja perääntyi ympärilleen vilkuillen, siten kuin pahantekijä vilkuilee, nousi portaat ylös ja meni maksamaan.

Rouva Dalloway rakasti pyöräilyä, ja kun hän antoi mennä harjua alas jarrutellen pitkin hampain vaarallisissa risteyskohdissa, hänet täytti sanoinkuvaamaton hellyys sekä lajia että omaa lapsenomaista intoaan kohtaan. Aina pyörän selkään noustessaan hän tunsi nuortuvansa, ja odotti yhäti joka kerralta yhtä riemukasta elämystä. Tietenkään joka päivä ei ollut hyvä päivä; joskus vihreää aaltoa ei kerta kaikkiaan tullut, kaikki autoilijat halusivat parkkeerata kulkuneuvonsa juuri hänen editseen, mummot kirosivat soittokellon ääntä, ulkoiluttajat nostivat nipsun tai mopen tai rekun syliin paheksuva ilme kasvoillaan, Vaakon nakin jono kiemurteli ajotielle saakka, vaihtoehtobilettäjät kansoittivat koko pubinsa edustan ärhäkkäästi tupakoiden ja levitellen niittikoristeltujen takkiensa hihoja selostaessaan äänekkäästi jotakin anarkistista ja luokatonta ja vapaata asiaa, ja vastatuuli oli niin voimakas, että reipas, leveästi hymyilevä iltalenkkeilijä ohitti läähättävän rouva Dallowayn ylämäessä. Mutta suurin osa oli hyviä ajopäiviä, ja rouva Dalloway polki ylpeästi kolmivaihteisella Soliferillaan ohi lemmikkieläintarvikekaupan, kukkakaupan ja tyhjillään olevan liiketilan, jossa ennen oli myyty rakennekynsiä. Pulterin edessä seisoi vain pari vienosti suupieliä kohottavaa herraa, mummot antoivat ajaa ohi heristämättä nyrkkiä perään, eikö ollutkin metkaa, kuinka nyrkinheiluttajat pääsääntöisesti olivat mummoja, kun taas vanhat herrat astelivat polviin nousevissa vihreissä kumisaappaissaan, joiden suista kasvoi kaksi valtavien kangashousujen peittämää jalkaa, morjestaen heti jos heitä morjesti, koiranulkoiluttajat kiristivät remmiä hymyillen takaisin, kun rouva Dalloway hymyili koiralle, ja aurinko oli kiltisti pilvessä eikä suinkaan rouva Dallowayn silmässä, se höplästä vetävä pirulainen, laskiessaan jonnekin Ylöjärvelle kiusaamaan sikäläisiä vastavaloon pyöräileviä.

Hänen repussaan painoi muutama divarista ostettu teos ja pullo Château Pech-Lattia. Hän laittaisi illalliseksi vaihteeksi risottoa.

---

[1]Jack Nicholsonin repliikki Darryl van Hornena Cherin Alexandralle, hieman mukailtuna, George Millerin elokuvassa The Witches of Eastwick.